maanantai 27. maaliskuuta 2017

Voitaisiinko puhua muustakin kuin lapsista?


Puistoon lasten kanssa. Odotan innoissani aina sinne menoa, sillä siellä jos jossain kuulee ne "tärkeimmät" jutut.  Avaan puiston portin ja puiston perällä penkillä huitoo iloisesti italialainen ystäväni "Ciao Bella"! Simona taputtaa penkkiä ja rojahdan välipaloineni hänen viereensä, lapseni kirmaavat tiehensä. Joukkoomme kerääntyy muita ihmisiä ja kaikki puhuvat toistensa päälle. Vietän penkillä seuraavat kolme tuntia.

Puistoon Suomessa meneminen sujuu samalla kaavalla. Odotan innoissani näkeväni muita ihmisiä ja nautin kun lapset saavat leikkiä, suomeksi. Avaan puiston portin ja etsin katseellani muita ihmisiä. Joku äiti keinuttaa lastaan ja pari tekee hiekkakakkuja hiekkalaatikon reunalla lastensa kanssa. Mietin, että tästä tulee selvästi nimitys "hiekkalaatikko äiti". Huikkaan heipat ja saan hymyt takaisin. Kukaan ei puhu mitään. Istumme täydessä hiljaisuudessa. Joku äiti murtaa jään kysymällä "miten teillä on mennyt, onko vielä ollut sairasteluja?" Kuuntelen muiden äitien kysymyksiä. "Miten teillä menee", "miten teidän tarha on alkanut sujua" "miten teidän....".Kiinnitän huomiota siihen, että kukaan ei kysy miten ihminen, se äiti voi. Kuuntelen keskustelua ja huomaan keskustelevani pelkistä lapsista, kukaan ei pääse pintaa syvemmälle.



Istun Simonan kanssa penkillä ja seuraamme on tullut hänen miehensä sekä naapurin mies. Välissä käy muutama äiti käy kääntymässä ja otamme kaikki keskusteluun mukaan. Puhumme koulussa meneillään olevasta opettajien ja rehtorin romansseista, Italiasta sekä tietysti viineistä, työpaikoista ja asunnoista. Naapurin mies kertoo hauskoja juttuja asunnoista sillä hän on töissä Monacossa pankissa ja yritämme saada häneltä pankkilainaa muutaman miljoonan asuntoon. Puhun ranskaa hauskalla aksentilla ja huomasin kertovani tuiki tuntemattomille ihmisille elämäntarinaani, millaista Suomessa on ja mitä ovat revontulet. Välillä joku lapsista käy haukkaamassa palan banaania ja jatkaa matkaansa. Palaamme kuitenkin keskusteluun ja päivittelemme miten ihanaa on kun kesä alkaa vihdoin olla käsillä. Keskustelemme miten Simonan ja hänen miehensä rakkaustarina oikein sai alkunsa. Siitä aasin sillalla eroihin ja käymme läpi yhden äidin kokemaa eroa, hän saa halauksia ja myötätuntoa. 



Hiekkalaatikon reunalla Suomessa minä alan miettiä syntyjä syviä. Tähänkö on tultu? Kun naisesta tulee äiti, niin ketään ei kiinnosta enää mitä äidille kuuluu tai miten hänellä menee. Puhutaan lapsista, lapsista ja vielä lisää lapsista. Eikö täällä puistossa todella puhuta mistään muusta kuin lapsista? Joukkoomme saapuu juuri vasta paikkakunnalle muuttanut nainen, hän on Australiasta. Saan hänen kanssa heti jutusta kiinni ja juttelemme kaikesta muusta kuin lapsista. Puhuimme viihteelle lähdöstä sekä matkustamisesta niin, että lapset jäävät kotiin.

Aurinko porottaa ja kello on yli lounaan. Simona on tehnyt lähtöä viimeisen tunnin ajan, mutta hänen miehensä jää suustaan kiinni portilla. Aurinko porottaa ja juotan lapsille vettä ennen poistumistamme. Olemme jutelleet yli kolme tuntia muusta kuin lapsista, vaikka rakastamme lapsiamme ihan yhtä paljon kuin suomalaisetkin äidit.

Äiteys Suomessa on kokonaisvaltaista. Kun naisesta tulee äiti niin pitää varoa sanojaan, ehkä on tosiaan helpompi vain puhua lapsista. Jos saapuu puhallellen puistoon ja päästää suustansa, että "ilta meni vähän pitkäksi, hieman on heikko olo", ei hyväksyntää heru. Eikä hyväksyntää heru myöskään, jos päästää suustansa että lähtee tyttöjen reissulle neljäksi päiväksi. Eihän lapsia voi jättää isän hoiviin, pariskunta viikonlopusta puhumattakaan. Äiti voi vain olla äiti. Puhua lapsista ja niihin liittyvistä asioista. Äiteys on tila johon mennään ja sieltä ei nousta ennen kuin lapset lähtevät pesästä.


En ihmettele minkä takia äitiys on mennyt niihin uomiin Suomessa missä se on nyt. Neuvolat eivät kysele äidin vointia vaan keskittyvät vain lapsen hyvinvointiin. En ole saanut kannustusta omaan hyvinvointiini, minulle ei ole ehdotettu omaa aikaa että jaksaisin paremmin. Minulle ei ole ehdotettu irtiottoa arjesta, siivousapua, lastenhoitoapua tai muuta mihin epävarma tuore äiti olisin tarvinnut kannustusta. Muistan kun itkin Suomen neuvolassa imetystäni, se ei sujunut ja jo muutenkin pienen vauvan paino laski laskemistaan. Neuvola ei neuvonut vaan jätti minut "jatkamaan imetystäni" vaikka myöhemmin ajatellen minun olisi pitänyt puhaltaa peli poikki ja jatkaa korvikkeella. Lapsi päätyi Ranskassa painoseurantaan ja koen edelleen huonoa omaatuntoa aiheesta. Lapsen ensimmäisinä vuosina täytyy vain jaksaa ja kestää se kaikki, sillä "äiteys on rankkaa". Ei. On enemmän kuin tärkeää sanoa ääneen, että äiti ei jaksa, äiti on puhki, äiti on loppu. Äiti, ota siivooja tai itsellesi lastenhoitaja kaksi kertaa viikossa jotta pääset ulos talosta, yksin. Vauvan ensimmäisenä vuotena yhteiskunnan sekä turvaverkon täytyy kannustaa äitiä ei jaksamaan, vaan hankkimaan apua. Hyväksymään se, että äiti on se sama ihminen joka hän oli ennen kuin sai lapsen. Jos lapseton ihminen laitetaan kahden tunnin yöunilla vuodeksi töihin,  milloin luulet että hän saa burn outin? Äiti on ihminen eikä kone joka jaksaa hoitaa vastasyntyneen ja siinä samalla hoitaa muutkin mahdolliset lapset, kodin, läksyt jne.

Milloin Suomessa olisi se tilanne, että äiti saa olla nainen joka saa omaa aikaa ja nauttia elämästään? Minulle äiteys ulkomailla on avannut silmäni, eritoten viimeisen vuoden aikana lastemme ollessa jo taaperoiän ylittäneitä. Vaikka olen saanut molemmat lapset ulkomailla, niin äidinmaidossa tullut "äidin täytyy jaksaa" näyttäytyi vahvana vauvavuosina. Vauvavuodet herkistävät minut edelleen ja koen että minun tehtävä on herättää edes se yksi äiti-ihminen todellisuuteen, sinun ei täydy jaksaa. Miksi en antanut tilaa itselleni hengittää ja olla myös se sama minä mikä olin ennen lapsia? 



Maanantai taas ihan vihkoon.

Kiljusen herrasväki sekoilee, taas. 



Tein jo viikonloppuna suunnitelman miten hoidan työni tällä viikolla. Aion poistua kotoa kahvilaan tekemään töitä. Mikäs sen mukavampaa juoda isoa kuppia kahvia ja pällistellä ihmisiä. Kotona sitä takertuu kuitenkin kotitöihin. Aina on mukamas tärkeämpää tekemistä, kuin ottaa tietokone syliin ja keskittyä siihen näppäimistöön.

Laitoin aamulla koko porukan valmiiksi ja maskarat silmiin, kahvila täältä tullaan! Ensiksi kuitenkin lasten pudotus koulun portille. Suukot molemmille ja pienemmän lohdutusta, sillä hän olisi halunnut ottaa pienen polkumoponsa kouluun sisälle. 

Selkä suoraksi ja päivän jatkot opettajalle. Opettaja toivottaa lapset tervetulleeksi ja kyselee onko lasten koulupaidat jääneet kotiin, olihan ne, anteeksi Monsieur opettaja. Huomenna skarppaan, minä lupaan. 

Nokka kohti parkkihallia. Avasin hissin oven kun puhelin soi. Näytössä näkyy "Children's teacher". Tuijotan puhelinta ja mietin kumpi on oksentanut. Vatsatauti jyllää koulussa ja kylmä hiki puskee otsaani. Opettaja kyselee välipalan perään, on poikani vuoro hoitaa koko luokan välipala. Meidän koulussamme jokainen lapsi vuorollaan (lapsen vanhempi) tuo kouluun välipalan kolmellekymmenelle lapselle, koko viikoksi. Tämä tarkoittaa siis kolmeakymmentä jogurttia, omenaa, banaania jne. Änkyti änkyti, äiti änkyttää pahoittelut ja säntää kauppaan. Eikö se välipalan hoitaminen ollut ensi viikolla?!

Kaupasta tuon koko repertuaarin hankkiminen ei ole ihan pikku juttu. Käteni venyivät metrillä. Saan viimeisillä voimillani raahattua kassit koulun portille, mistä lähdin puolisen tuntia sitten kohti kahvilaa. 

Seison kasseinen portin takana ja samalla poikani luokka harppoo pihan poikki jumppasaliin. Kouluavustaja huomaa minut huikkaa toiselle avustajalle "Hei tuolla on Enzon äiti, hän unohti välipalan ja tuli nyt tuomaan sitä". Kolmekymmentä vaaleanpunaisiin koulupaitoihin pukeutunutta lasta (paitsi oma poikani, omassa paidassaan) huutavat toisilleen "Hei tuolla on Enzon äiti, hän unohti tuoda välipalan meille". Iloisesti jonossa kulkevat neljävuotiaat moittivat "Enzon äitiä" joka unohti välipalan, mutta muistavat kuitenkin vilkuttaa ja lähetellä lentopusuja. Halusin vajota maan alle. 
Avustaja avaa portin ja esitän syvimmät pahoitteluni. Availen kasseja tarkistaen avustajan kanssa että onko nyt kaikki mitä pitääkin. Avustaja on tuuraamassa ja sanoo että toimittaa välipalan eteenpäin. 

Pääsen kotiin kunnes puhelin pirisee. Lasten opettaja soittaa taas. Ei ole todellista, mitä mä mokasin!
Opettaja tiedustelee että missä välipala on?! Kerroin, että jätin kassit portille ja annoin ne tuuraavalle avustajalle. Opettaja tarkistaa kysyen vielä,  että olenko nyt varmasti jättänyt välipalan portille? Kolmekymmentä moittivaa lasta ei voinut olla unta. "Kyllä, Monsieur opettaja, kyllä minä sen sinne jätin."

Tänään en siis päässyt kahvilaan tekemään töitä, vaan tyydyin kotitoimistooni. Kyllä mä vielä joskus... 




torstai 23. maaliskuuta 2017

Armeija-aamut eivät ole lapsille okei.


 

Kelloa tuijotetaan minuutin välein. Sanoja "pue" ja "syö" hoetaan kiihtyvään tahtiin. Aikuiset poukkoilevat ympäri asuntoa ja etsivät kadonneita tavaroita. Aamut, nuo ihanat perheen yhteiset hetket. 


Aamun tärkeimmät sanat: pue, syö, nyt, missä, äkkiä, tule. 


Pohjustan kirjoitukseni palaamalla viikko pari sitten kirjoittamaani postaukseen aiheesta, tyttäreni herääminen aamuyöllä (Klikkaa.) Istuimme kahden puoli kuudelta aamiaispöydässä ja olimme kumpikin pukeissa jo ennen seitsemää. Ei muuten tullut kiire.

Olemme nauttineet viikon ajan siitä, että lapsemme ovat heränneet seitsemän jälkeen. Meille on jäänyt tunti aamusekoiluun. Herääminen lasten ääniin ja vilkaisu herätyskelloon: äkkiä, nyt ylös ja lapsille aamiaista! Olen ollut aamuisin kireä kuin viulunkieli ja aivoissa herneen kuoret yrittävät löytää toista kaveriksi.  Eilen pesuun laitettu koulupaita ei olekaan eteisessä vaan pyykkinarulla, turhaa etsin siis sitä vartin.

Hoputan kyllästymiseen asti lapsia ja huokailen kun pukeminen ja syöminen, kaikki kestää. Hermot paukkuvat kaikesta. En ole valmis tekemään yhtäkään kompromissia mikä liittyy lapsiin. En jousta syömisistä enkä vaatteista. 


Aamu on muuttunut armeijaleiriksi jossa ei suukkoja satele. Äiti toimii robotin lailla ja jankuttaa ärtyneenä. Äiti kuuntelee itse itseään ja sekös ärsyttää äitiä vielä enemmän. Nalkuttava, motkottava rouvas henkilö, tähän ei kyllä parikymppisenä pyritty.  Kaikki hukassa, äiti eritoten. Mikäli tavarat eivät ole hukassa, niin kiireessä unohtaa miettiä mikä päivä on kyseessä ja mitä kouluun otetaan mukaan. Koulun portilla taas saa hävetä kun äiti unohtaa kerta toisensa jälkeen samoja asioita.


Missä kohtaa meni vikaan? Lapseni eivät käyttäydy eri tavalla, ihan samalla kaavalla olemme menneet kouluun kuukauden ajan. Ainoa muuttuja tässä toiminnassa onkin äiti. Äidin herääminen liian myöhään. Oma sänky tuntuu aamuisin liian pehmeältä ja lämpimältä, ei sieltä halua nousta "ennen kuin on pakko". Myöhässä nouseminen on suoraan verrannollinen omaan potutustasoon. Miten niin perus asiasta kuin kouluaamusta on tullut näin järjettömän vaikeaa ja hermoja raastavaa? Tuntuu kuin suossa tarpoisi viidessä promillessa.

Joskus tulee kiire, sehän on selvä. Mutta jos joka ikinen aamu on kiire, ja jokainen aamu tuntuu raskaalta niin silloin täytyy muuttaa toimintatapoja. Minä muutan toimintatapani nyt sillä tämän viikon aamut ovat olleet aivan hirveitä, eritoten lapsille. Ei ole kenenkään edun mukaista aloittaa koulu- tai työpäivä naama rutussa ja pahalla mielellä. Äiti ottaa vain herätyskellon kauniiseen käteen ja asentaa sen vartin aiemmin. Ja mikä tärkeintä, nousee sängystä kun se pirahtaa.

Nyt on kevät - muutu hei!

Onko sinulla nyt tunne,  että pitää vaihtaa jotain pysyvää tai kokeilla jotain uutta? Ajatukset pyörivät mielessä kuin puolukat pyllyssä. Pakko muuttua tai tehdä jotain ihan uutta? Arvaa mitä, et olet yksin!


Olen törmännyt useilla foorumeilla edellä mainittuihin fiiliksiin. Työpaikka on tylsä, koti on tylsä, asuinmaa on tylsä, ehkä se puolisokin on. Kaikki tuntuu tylsältä ja ihminen hakee muutosta. Onko se sitten uudet parvekekukat tai muutto uuten maahan, sen päättää ihminen ihan itse.

Minä olen viikon aikana suunnitellut seuraavia: omia häitäni, talven matkaa Mauritiukselle, tyttöjen iltaa Monacossa höystettynä liiallisella viinalla, huonejärjestyksen vaihtoa, uutta hiusväriä jne. Mikään edellä mainituista ei kuitenkaan ole edennyt ajatusta pidemmälle, enkä tiedä eteneekökään.


Mikä ihme meitä ihmisiä vaivaa näin keväällä? Kissatkin mouruvat naapurustossa kuin viimeistä päivää. Kuntosalilla ihmiset tuijottavat hauiksiaan ja treenaavat hikihatussa sitä bikinivartaloa mitä lähdettiin tavoittelemaan jo vuosia sitten "se on nyt just TÄÄ kesä ku mä oon kondiksessa, räyh".

"Kasvissyönti alkaa nyt." "Tipaton tammikuu kesti sen viikon sillä sitten tuli ne kaverin bileet, nyt tänä keväänä aion oikeasti ottaa hillitymmin." "Uusi harrastus. Naurujooga täältä tullaan" "Vaimon kauppakassi vaihtoon ja prätkää tallista!"


Googlaamalla aiheesta löytyy linkkejä life coachingista muuttoauton tarjouksiin, poliittisista muutosjohtajista (kyllä) luonnon ihannointiin. Joukkoon on eksynyt yksittäisi piipittäviä artikkeleita "Syksy on muutoksen aikaa", ne jäätävät kuitenkin the Kevään varjoon. Naapurin leipomossa puhutaan leipomon kevään uusista tuulista, lasten koulussa kerätään varoja kevättä varten. On se nyt kumma jos ei tavallinen ihminen mene tästä kaikesta sekaisin. Pakkohan sitä on elää tässä muutoksen keväässä, naapurikin elää ja pitäähän sitä nyt muuttua aina astetta enemmän kuin se naapuri! Ruotsalaiset pitää ainakin rökittää, mielummin kuus-nolla.


Loistava fiilis, eikö olekin? Minä en aio ampua alas kenekään fiiliksiä enkä suunnitelmia. Antaa mennä kun kulkee, ja nyt jumankekka kulkee! Rinta rottingille ja naama messingille. Kyllä meillä suomalaisilla (myös maailmalla asuvilla) on aikaa sitten masentua myöhemminkin syksyllä. Pimeys iskee naamaan kuitenkin kuin rautalapio. Kyllä sitä taas alkaa kesää odottaa kun kulkee pimeässä, pää riipuksissa pitkin loskaisia Helsingin katuja. 





maanantai 20. maaliskuuta 2017

Yksi kaksi, kolme, neljä. Montako lasta?

Yksi kaksi kolme neljä. Sitten menee hankalaksi, meneekö? En laske lampaita enkä päiviä jouluun vaan lapsia. Mikä on se oikea luku?

 Tämän laatikon annoin miehelleni esikoisen ollessa vasta  pikkuvauva. 

"Nyt en ymmärrä. Miksi näin pieniä tossuja? Ei pojan jalat näihin mahdu." 

"Eivät ne olekaan esikoiselle... Surprise, pulla uunissa!"

Olemme onnekkaita, olemme saaneet jo kaksi lasta. Ensimmäinen tuotantokappale tuli ulos virheettömänä. Toiselta löytyi valmistusvirhe sydämessä sekä huuto-nappi jäi jumiin kolmeksitoista kuukaudeksi. Saimme diagnoosit "pitkittynyt koliikki" , reikä sydämessä sekä keuhkovaltimonahtauma. Koliikki vaihtui uhmaan,  ja reikä sydämessä isoveljen ärsyttämiseen. Keuhkovaltimonahtauma seuraa meitä mörön lailla. Olemme onnekkaita että ylipäätänsä minä olen elossa toisen synnytyksen jälkeen. Miksi sitten ajattelen lapsilukua? Onko tämä se kuuluisa kriisi, kolmenkympin sellainen.

Yksi, kaksi. Meillä on kaksi lasta. Poika ja tyttö. Tappelevat, niin rakkaat riitapukarit. 


Monella ystävälläni Ranskassa on ainakin kaksi lasta, usealla kolme. "Kolmas lapsi ei muuta niin paljoa kuin se edellinen muutos -yhdestä kahteen lasta" - kertoi ystäväni. "Jalkakäytävä käy ahtaaksi kun yksi rattaissa ja molemmilla puolilla rattaita on yksi lapsi, se on ärsyttävää" - sanoi toinen.

Kaksi lasta on todellakin enemmän kuin yksi. Nyt jos SAA mennä asioille tai kaupoille vain toisen lapsen kanssa, on kuin ei olisi lasta ollenkaan! Ranskassa herra verotoimistosta antaisi verohelpotusta, mikäli lapsia olisi enemmän kuin kaksi. Entäs sitten lentokoneessa ja autossa kolmen lapsen kanssa. Takapenkki on täynnä istuimia ja minä, usein yksin matkustava äiti ei mahdukaan lentokoneen penkkiriville koko katraan kanssa. Onko lapsiluvun mietintä toimivuuden kannalta oikein?

Isoveli tökkii, säikyttelee ja jemmaa leluja. Ovatko riidat samanlaisia jos lapsia olisi kolme, tai neljä?

Mistä tietää onko luku täynnä ja onko lapsirakkaalla ihmisellä koskaan se luku täynnä? Loppuuko vauvakuume joskus ja tuleeko se  "ei enää lapsia" - tunne? Johtuuko vauvakuume hormoneista vai siitä, että että arki kahden lapsen kanssa alkaa helpottua? Lapset kasvavat ja eivät tarvitsekaan äitiä ihan joka sekunti. Eikö äiti osaa enää olla yksin? Evoluutio. Se sen täytyy olla. Lisääntymisvietti, nisäkkäitä kun tässä ollaan. Pitäisikö mennä aamusta yömyöhään töihin jotta tuntee tekevänsä tarpeeksi, ja ennen kaikkea tuntea itsensä tarpeelliseksi?